Tyhmä saa olla muttei rattijuoppo

Mulla on hyllyssä tasan neljä CDtä. Petrus Ahosen Armo ja James Bluntin kaikki toistaseks ilmestyneet albumit. Ei, odotas. Kyllä multa Nightwishin Lokikirja ja Kotiteollisuuden Kuolleen kukan nimikin löytyy. Kuuntelin niitä viimeksi hmm.. kutosella.

En jaksanut keittää vettä uudestaan joten kahvi kylmenee nopeasti. Whatever, siinä oli liikaa hunajaa jokatapauksessa. Väsynyt meininki. Tyhjää itsensä preppaamista seuraavan perjantain ekaan nuortsiin. Taidan oikeasti vaan jäädä himaan. Mennä ehkä pöydän alle lukemaan Hopea. Vältän ehkä itsesääliin vajoamisen. En pysty keskittymään oikein mihinkään. Sähköisen purkautumisen sijasta koitin kirjottaa vihkoon. Vaivautuneena hinkutin itseäni tuoliin vartin ja sain tuherrettua "i'm a loser, what a joker". Se siitä. Ei se oo ikinä ollut mun juttu. Paitsi nelosella, kun heppavihossa luki että Harjasin tänään Kasperkullan kunnolla se on maailman ihanin poni ja tipuin eilen Muffilta koska menin ilman satulaa jeejeejeejee. Hah!

Sorruin kesällä dokailemaan. Vähän liikaakiin. Kesän viimeinen dokausreissu päättyi skootterilla kosteaan ruohikkomäkeen ryssimiseen. Ei, ei käynyt pahemmin. Tulipahan taas vaan sekin tehtyä ja koettua. Hitusen kirkasta juoneena oli ihme että tajusin edes sen kypärän ottaa. Nojaa. Sain siitä ihan tarpeeksi kurinpalautusta kaverilta. Hyvähän se vaan on että joku välittää. Joo, tästä(kin) tuli kerrottua facebookin välityksellä nuorisopastorille. Aamulla darran lisäksi oli niin mukavaa katsella lähetettyjä viestejä ja paniikissa tajuta ettei niitä saa enää sieltä pois. Eikä tapahtunut ollut edes eka kerta. Tämä sama naama pitäis kohdata perjantaina Tiksin vapiksella. Sen puolesta varmasti voisin kävellä muina miehinä sisään miettimättä mitään. Mutta kun oma pää ei sitä salli. Nolaan itseni tavalla tai toisella lähes joka päivä. Ikinä en silti ole hävennyt itseäni niin paljon kun noina hetkinä. Kun tajuaa mitä päässä on taas liikkunut. Olisin saman tien valmis lähteen Turkuun ja jäämään sinne. 

Vaihtoehto aa olis siis olla menemättä, kerätä ehkä omia niskanikamiaan takapihan kukkapenkistä, mutta mitä se ratkaisisi? Mä oon todellakin tottunut pakenemaan ongelmia ja jättää ne puolitiehen. Se on totta kun Karkki sano että kohtaa pelkos ja marssi sinne. Sekavia fiiliksiähän siitä tulee. Kehtaanko hymyillä? Oonko mä ansainnut luvan hymyillä? Kohtelen toisinaan liian ankarasti itseäni. En tiedä voisiko sitä kaksinaismoralismiksi jopa väittää (tais mennä väärin sana muuten.), mutta jos joku oma kaverini tulisi kertomaan omista samanlaisista kokemuksistaan. Sanomaan ettei pysty, että haluaa vain vajota maan alle. Sanoisin että hei keep your head up, virheitä tapahtuu. Jumala on armo. Jumala antaa anteeks kun sitä oikeesti pyytää. Se ei ole maailmanloppu. Siitä pitää vaan ottaa oppia. Mitä ihmettä, oon toistanut samaa pari vuotta, millon enemmän, millon vähemmän. Silti sama virhe toistuu. Kun oon maassa, en sano itelleni peilin edessä että pää pystyyn, hurmuri, kyllä se tästä. Ei, mä menen sinne, näytän kieltä ja sanon että miten kehtaat. Laita nyt se säkki päähän ja syö multaa. Ei, ei, ei. 

Alotan kolmannen kappaleen samasta jauhannasta. En osaa pyytää Jumalalta anteeks. Se on vaikeeta. Ei pidä luvata jos ei pysty pitämään sitä mitä on luvannut. Haluaisin luvata, luvata koko sydämestäni ettei se toistu. On musertavaa tajuta etten pysty lupaamaan sitä. 

Rukoilen siis. Rukoilen että saan rohkeutta mennä sinne. Jos se tuntuu liian vastenmieliseltä, ehkä en vain mene sitten. Ehkä pohja jolla seison ei murru siitä etten mene nyt, mutta ensikerralla onkin helpompi lähteä. Luotan Isään. Luotan siihen, että jos rukoilen, se kuullaan.

Hyvin väritön setti, jälleen kerran.

Drop the bomb

Sometimes man got to do what man got to do

Montakohan virhettä tuossakin oli? Hälläväliä. Hei, voin iloisesti ilmoittaa päässeeni pahimmasta mutaojasta pois! Pitkään siellä tulikin pyörittyä. Raamattu 365-lukuohjelman umpikuromisessa oli vähän tekemistä. Käytin puolet maanantaista siihen. Huhuh, Hesekielin kirjaa muutaman luvun luettua oli tuli sekavaksi. Mitä ihmettä tapahtuu? Piti lukea pari lausetta uudestaan että tajusin mitä siinä lukee. Liekö huono keskittymiskyky ajankohtaan nähden vai mikä.

Kun usko jää taka-alalle, sitä melkein toivoo että menisi kaikki muukin huonosti. Itelläni kaikista vaikeinta on, kun niin sosiaalisesti että kaikin puolin muutenkin tuntuu menevän hyvin, mutta Jumalan kanssa olemiseen ei vain tunnu olevan aikaa. Silloin unohtaa yhä pidemmäksi aikaa sen tärkeimmän. Sössötystä. Shine on. Tekisi mieli tehdä sata asiaa samaan aikaan. Mennä huutamaan tyhjälle pellolle. Uimaan tyhjään, peilikirkkaaseen järveen. Tehdä jotain hassua. Nukkua. Upottaa sormet hevosen karheaan harjaan ja rapsuttaa otsasta. Katsoa Mamma mia. Huutaa että hani hani. Ylistää. Mennä Tiikeriareenan ihanaan viileyteen.

Ärsyttää että olen sitä mitä en oikeasti ole. Tai mitä haluaisin olla. Piiloudun liikaa "elämä on, who cares"-asenteen taakse enkä välillä huomaa miten käytökseni vaikuttaa ympäristöön ja lähipiiriin. Tykkään olla vähän häslä ja spontaani. Oltiin Miran kanssa Porvoossa ja fudiskentän laidalla kateltiin paria paidatonta miestä pelaamassa palloa. Nojailtiin aitaan ja mietittiin että jos menis kysymään sopiiko tulla potkimaan. En jaksanut istua aidalla joten lysähdin maahan, suoraan oman kuolarään päälle. Nojasin aitaan, johon myös oli liimautunut kuolaani. Näin isketään miehiä. Tää on mua. Ja se naurattaa, olkoot. Liian tyhmän esittäminen on pelleä. Samaten liian fiksun. Oon viimesimpiä ihmisiä jonka kanssa politiikasta kannattaa ruveta puhumaan. Pointtia tällä postauksella ei muuten todellakaan ole. Tässä kaikki ajatuskuplat parin päivän ajalta. Yhtenä mössönä, kappaleisiin jotenkuten eroteltuina. ödödö. Kaikki ihmiset on parhaita just sellasina kun on. Sellasina, joiksi Jumala on ne luonut. Niin fyysisesti kun psyykkisestikin. Sitä ei ikinä kannata ruveta häpeemään. Helpommin sanottu kun tehty, mutta ihan hyvä tavoite. Itelläni siihen meni pari-kolme vuotta ja yhden ihmisen hermot aika-ajoin. Taisin siis selvitä aika vähällä. Halleluja, praise the Lord.

Ihan hyvä tavote, oppia rakastamaan itseään.
'Cause Annie you are a star.


Hei oikeasti, mitä nää mun postaukset on? Tulee mieleen kasa mahautuneita, toisiinsa solmiutuneita frettejä ja väliin eksynyt syyrianhamsteri muutama auringonkukansiemen poskipusseissa.

Repikää siitä murrehirmut huumoria.

Stop thinking about the easy way out

Rakastan valoa. Tällähetkellä en. Tekisi mieli vain sulkeutua neljän seinän sisälle ja lakata olemasta. Jotenkin haihtua ilmaan, leijua jossain äärettömyydessä. En oo varma kirjotanko tätä nyt itelleni vai jollekin harhautuneelle, joka tämän ehkä saattaisi löytää. Pari viime viikkoa on tosiaan ollut yhtä sotkua. Omaa aiheuttamaani, kuinkas muuten. Vieraannun itestäni vaan enemmän, hetki hetkeltä. Tyhjennän pääni ahdistavilta ajatuksilta. Trust me, niitä riittää. Peitän kaiken riehumisella. Järjettömällä paskalla ja Seiska-lehden Tahvo-tarinoilla. Mikael Granlund lähtee Minnesotaan! MM-kisat ei mennyt ihan putkeen. Oho, jälleen uusi kausi Frendejä katsottu. IPod päälle ja menoks. Ei, nyt tulee jotakin hengellistä ja sydäntä raastaa, vaihdanpa pois. Vaikka johonkin masentavampaan. Johonkin tarkoituksettomaan. Situation dirty dirty, yeah.

Siinä se ongelman ydin tulikin. Jotakin hengellistä. Ei. Ei vaan pysty. Häpeä itseä kohtaan kasvaa sen ajan myötä, mitä enemmän erkaannun Jumalasta. Se on loputon kierre. Yrittää roikkua mukana, mutta tuntuu kaiken olevan jotenkin niin turhaa. Ja silti kaikkeen on yksi syy, joka on samalla niin pieni ja helposti ratkaistava kuin valtava ja ylitsepääsemätön. Määrittelemätön. Tiedän hukkuvani samaan ojaan yhä syvemmälle, silti en saa asiaa korjatuksi. Mitään tehtyä. Itsesäälissä kieriskely ei auta mitään. Miten se suo silti syvenee? Miksi en tee asialle mitään? Miksi annan yhä uudestaan mieleni tyhjentyä ja heittää kaiken taka-alalle. "Nyt tää yks jakso vielä..", "ei, nyt nukkumaan..", "kunhan kotiin pääsen.." Tekosyitä tekosyiden perään. Itteään voi kusettaa. Itelleen voi uskotella vaikka mitä. Se toimii. Hetkeksi helpottaa, kunnes pelottava tosiasia iskee vasaralla takaraivoon. Ihan sama mitä yrität, Jumala tietää sen. Herralle on turha selitellä. Jumala tietää sen noin kolkytäkolme kertaa paremmin kun itse. Ajaudun samaan nurkkaan yhä uudestaan, viimeistään illalla, kun Raamattu odottaa yöpöydällä. Se, josta löytyy kaikki vastaukset. Kaikki lohtu. Teksti, johon voi aina luottaa varmasti. Samalla se myös saa itsensä tuntemaan niin syylliseksi. Niin pieneksi ja säälittäväksi, ettei kehtaa edes avata koko kirjaa. Vai onko sekin vain tekosyy ettei tarvitsisi lukea?

Taannoin Vapiksella nuorisopastori piti jokaperjantaisen "puheensa". Sanasta sanaan en muista, mutta kovaa se kolahti. Mitä enemmän vaihdetaan Jumalan kanssa vietettyä aikaa muuhun, sitä enemmän annetaan saatanalle tilaisuutta johdattaa pois, jotenkin näin. Myönnetään, taisin ottaa liian kirjaimellisesti, mutta sitä kuunnellessani pakokauhu alkoi hiipiä mieleeni. Näiden viikkojen perusteella olen siis luultavasti puolimatkassa helvettiin. Ainoa naru missä roikun, on tällähetkellä Jumalan armo. Luultavasti ja varmastikin monet ovat olleet pahemmassa tilanteessa, mutta silti selvinneet. En tiedä omaa heikkouttani, tietäneekö kukaan, mutta itse tunnen olevani vasten kylmää betoniseinää. Omasta halusta sen ylitsepääseminen alkaa, se tässä varsinainen este onkin. Minä itse. Kuten aina.

Well everybody's hit the bottom
And everybody's been forgotten  
When everybody's tired of being alone 
Yeah everybody's been abandoned

Tekisi mieli laittaa jollekin viestiä. Tai soittaa. Tai jotakin. Sitä on tultu tehtyä vähän liikaa. Olisi aika alkaa miettiä omalla päällään. Tehdä asioille jotakin. Ryhdistäytyä, hankkia selkäranka. Osoittaa jotakin elonmerkkiä. Jotakin halua. Oon laamantunut. En pääse eteenpäin. Miksi? Koska en halua! Haluanko? Miksi en sitten edes yritä? Uskottelenko itselleni haluavani vaikka alitajuisesti taistelen vastaan kaikin keinoin. Uskolla Jumalaan voi siirtää pohjoisen luoteeseen. Enkö halua sitä? Enkö halua uskoa? Miksi en? Pelkäänkö menettäväni jotakin, vaikka saisin kaiken? Miksi, miksi, miksi? Loputonta lässytystä mitään tapahtumatta. Oletan tämänkin jälkeen jotakin tapahtuvan, vaikka tiedän ettei tapahtu, koska en tee mitään. Oletan että joku muu tulee ja sanoo mitä pitää tehdä. Kenties tekee puolestani. Sen sijaan että jauhaisin tätä roskaa, voisin vaikka tehdä jotakin. Mitä? Oon neuvoton ja avuton. Ehkä haluan tehdä jotain, mutten tiedä mitä? Tai ehkä en halua. Alan kuulostaa jo hullulta. Päässä lyö tyhjää ja samalla jokainen asia on sekoittunut yhdeksi purkkapalloksi.

Tekisi mieli huutaa. Huutaa ja heittää jotakin. Ei vain ole ketään ketä heittää. Paitsi jälleen, ympyrän sulkeuduttua, minä itse. Pari haloniskua tässä ehkä jo tarvittaisiin. Karkki sanoi pari päivää sitten, että jotkut pitää vaan nöyrryttää iskemällä ruoskalla. Ei, ei huonolla tavalla. Pelkään, että haluan oikeasti jonkun ruoskivan itseäni. Pelkään mennä Jumalan eteen, joten en mene. Näin vähän aikaa sitten Veijarit, jossa Saku maksoi kympin dokulle, jotta se vetäisi tätä kunnolla turpaan. Olisin itse oikeastaan valmis tekemään saman. Saada kunnolla turpaan. Tulla himaan naama veressä, jalat täristen kivusta niin ettei melkein pääse eteenpäin. Karseeta. Kaikkea muuta kun tervettä. Silti jotenkin oikein. Miten se voi olla? Kun ei ole. Lässynlässynlässynlää.

Sä sanot: "Sehän on helppoo, olla vaan."
mut kun oleminenkin on niin kammottavaa, 
kaikki ne sanat, ne on sanomatta vielä ja
 heikkouden merkit luuhaa tekojen tiellä, 
mä en tajuu mitään, mä en ymmärrä ketään, mä en välitä mistään, 
on pakko kävellä, mä voin vain kävellä

Itselleni konkratulations tästäkin saavutuksesta. 

Would you die for me?

Sekavia ajatuksia. Kiirettä. Riemua ja stressiä lähes yhtä paljon. Mitä tännekin kirjoittaisi, että saisi kaiken selkeästi esille? Lisää jääkiekkohourailua vai perimmäisiä paniikkihäsetyksiä tulevasta aikataulusta? Mitään syvällistä filosofiaa ei saa näin väsyneenä revittyä sieltä sydämen pohjalta. Silti on pakko päästä purkamaan ajatuksia, ennenkuin ne tahmautuvat yhdeksi amerikanraepalloksi sekoittaen samalla todellisuuden ja kuvitelman. Onko se tutkielman palautus kello seitsemän perjantai-aamuna vai olenko nähnyt unta? Ei taida olla. No se tuleva Saksan valtakunnallinen on sitten varmaan myös väsyneiden pienten aivojen omaa tuotosta? No ei tietenkään ole. Mitään en saa tehdyksi, vaikka lista senkun pitenee kevään tullessa. Kokeita kokeiden perään, yritän vakuuttaa itselleni olevani ahkera ja tunnollinen oppilas, enää tää kevät. Tekee mieli levitä lattialle heti kotiovesta sisään päästyäni.

Oon vinguttanut taas Sommertideriä koko päivän. Mieletön fiilis, jullit kesälomalla ja me välierissä. Mahtava 4-0 sarjavoitto eikä niillä mitään saumaa päästä peliin kiinni. Täydellinen romahdus, me ollaan kasassa. Pelataan hyvää kiekkoa 60min. Huima ero toissakauteen verrattuna. Ajatukset katkeilevat, kohta jatkan täysin eri aiheesta. Ei mitään järkeä. Onko missään? Ei, mutta sen jälkeen elämä onkin epämielekästä.

Päässäni soi ainakin kolme eri biisiä samaan aikaan. Nälkäpelin soundtrack, Katajaisen kansan Naulattuna ristinpuulla (luulisin) ja joku puoliksi tuntematon soundi. Asiasta eroon päästäkseni laitoin Katajaisen Kansan Ei luojasta voi erottaa soimaan.
Mieleeni tuli lyriikat Petrus Ahosen Jeesus on täällä nyt-kappaleesta;

"Ikuisen rakkauden tähden sä teit sen kaiken,
en voi sitä ymmärtää,
nyt tiedän, elämän, sain sulta
teit sen kaiken, ja tahdon ylistää "

En tosiaan ymmärrä vieläkään mitä mun puolesta on tehty. Mitä kaikkien ihmisten puolesta on tehty. Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala olis voinu vaan pyyhkästä kaikki ihmiset täältä pois. Sillon kun rupes menee överiks. Jumala olis voinu vaan ajatella, että "ei tästä tullukaan mitään, hävitänpä kaiken". Mut Herra ei tehnyt sitä. Sensijaan, että Jumala olis heivannu kaikki pois, se päätti lähettää oman poikansa puhdistamaa kaikki. Lähettämään Pyhän Hengen matkaan. Kuolemalla syntisten ihmisten puolesta, jotta kenenkään pelastus ei jäis omista teoista kiinni. Kenenkään pyytämättä. Ja kuka olis edes uskaltanu pyytää? "Hei Herra voisitko sä antaa sun poikas kuolla mun puolesta?" Ei varmasti kukaan. En mä vaan tajua, että miten isosta asiasta tässä on kysymys.Jumala oikeesti rakastaa tätä kansaa niin paljon, et on tuonu oman ainoan poikansa maan päälle pelastamaan kaikki. Vaikka Israel käänty kerta toisensa jälkeen Herraa vastaan, palveli epäjumalia, ei totellut Mooseksen lakia. Silti, kaiken sen jälkeen Jumala vaan jaksaa rakastaa tätä ihmiskuntaa. Ihan koko ajan, joka päivä ja joka yö. Toivon ja rukoilen, että joskus tajuun sen asian ja osaan kunnoittaa sitä tarpeeks. En tiiä voiko sitä ikinä oikeesti arvostaa riittävästi, mutta luultavasti enemmän kun mä nyt. En osaa olla niin kiitollinen siitä uhrauksesta ku voisin olla. Se oli todellakin suurin rakkaudenosotus mikä mulle on ikinä tehty, tai tullaan tekemään. Sen suurempaa rakkautta ei voi saada tai antaa. Se, että antaa itsensä ruoskittavaksi ja ristiinnaulittavaksi niiden puolesta, jotka räkii päälle ja häpäisee koko kansan edessä. Sitä ei vaan käsitä. Se on jotain niin suurta. Meijän nuorisopastorilla on pohkeessa iso kuva, jossa Jesus Christ pitelee ristiinnaulitsijaa käsivarsillaan, (jos muistan oikein). Se on yks hienoimmista tatuoinneista minkä oon nähny.

"Now are you willing to lay down your life for your friends?
You're probably willing to lay down your life for your mother
your father, or your best friends
But are you willing to lay down your life for even those that hate you?
I'm going to tell you who did that
The definition of love is Jesus Christ. He is love
The nails in his hands, the thorns in his brow
Hanging on a cross for your sin my sins
That is love he died for you and me while we still hated him
That is love
God is true love, and if you don't know this love
Now is the time to know, perfect love"

Nyt kannan ristiä kaulassani taas vähän enemmän ylpeydellä ja kiitollisuudella.

ja kaipaus repii heikkoo rintaa lähetyssaarnaajan

Kuuntelen taas Florence + The Machinen What the water gave me. Jäänyt soimaan päähän. Se tuo omanlaisen fiiliksensä. Oikeastaan monta fiilistä, jotka vaihtelevat jokaisella kuuntelukerralla. Välillä tulee levoton olo, välillä hymyilyttää, välillä nostalgia nousee pintaan. Nyt kun tuli nostalgiasta puhe, vaihdoin Dingoon.

Otan taskustani kuvan
sinä olet siinä ikuinen
käännyn pois katsomatta taakse
seuraat mua minne menenkin
äänettömin askelin

Dingo. Michael Jackson. Guns 'n roses. Ne kaikki päivät, illat ja yöt kun kuunneltiin kyseisiä bändejä. Kuunneltiin ja haaveiltiin suuria. Mietittiin että entä jos ja kun. Oltiin lähdössä Nykiin, Los Angelesiin ja vaikka minne Neverlandiin. Kun vain oltaisiin oltu nuoria Dingon aikakautena. Tai Rolling Stonesin. Sinä aikana kun musiikki oli vielä hyvää. En väitä etteikö vieläkin olisi, mutta kun tuntuu ettei nykyään tarvitse juurikaan enää osaa laulaa. Pitää olla jotakin erityistä erottuakseen kaikkien idolsvoittajien ja poptähtien seasta. Ääntä saa miksattua paremmaksi, eikä joku laulaja enää kuulosta livenä yhtään siltä, miltä musiikkivideoissa. Rakastan Dingon lyriikoita. Niillä on ihan uusi ulottuvuus. Ne tuovat aina tietyt fiilikset. Jonkin tuntemattoman haikeuden ja kaipuun, ilon ja etenkin sen nostalgian. Toissakesässä oli paljon huonoa, mutta vähintään yhtä paljon hyvää. Päällimmäisenä muistona on tällähetkellä muunmuassa Keravalla riehunut "thriller"-myrsky. Rämmittiin Miran kanssa myrskyssä, joka veti pyörivää rundia siellä täällä, taisi pari trombiakin näkyä ja kuunneltiin Jacksonin Thrilleriä.

Miraa oon tottunut näkemään joka päivä. Tai lähes joka päivä, ainakin joka arkipäivä. Aamulla se rynkyttää seitsemän aikaan ovea ja haluaa sisälle. Aina on päässyt. Okei lähes aina. Tuntuu oudolta ajatella ettei se enää tule ensvuonna. Lähtee sinne Kotkaansa merenkulkuoppilaitokseen 'merimieheksi' oman kuvailunsa mukaan. Musta tuntuu, etten oo kunnolla tajunnu että se oikeesti lähtee. Se rutiininomainen arki menee uusiksi. Ei voi valittaa enää keittiössä kaiken maailman ihmissuhdeongelmista ja maailman vääryyksistä, kuten Älypää kuvavisan sulkemisesta ja kouluun lähtemisestä. Tosiaan, saan selvitä aamuistani ihan yksin. Tottakai ikävä tulee, suurempi ikävä kun ikinä oon osannut kuvitella. Tuntuu hölmöltä ajatella, mutta välillä tuntuu, että sen lähtemisen myötä alkaa uusi aikakausi. Sen verran iso se muutos on.

mä tulen tähän rantaan taas yhä uudestaan
ja heitän veteen kiven joka kuvani musertaa
mä istun iltaan asti vain häntä oottaen
tuo rääsyläinen tietää jotain mitä tiedä en

 

One life, one love, one team.

 

Huh.

 Nyt tää pleijarifiilis todella tarttu. Kylmät väreet menee pitkin selkää. Ensimmäinen peli torstaina Nordiksella. Ei pysty odottamaan, jalka vipattaa. Järjetön postaus, ajatuksen purkua. Innostusta. Kohta myöhässä koulusta. Jännitys nousee pääkopassa. Sekavia ajatuksia. Iloa. Pelkoa. Odotusta. 

"You are here, because you said: 'i believe in this team.' And we will finish what we've started. Today is not about the past, it's not about the future. It's about right now.You are never alone on this team. We are believing in you. You stand up and fight for us."

Revanssin aika.

 

Talvi vie, kevät tuo

Pleijarit. Play Offs. Pudotuspelit. Kevät. Monta sanaa ja ajatusta, yksi iso asia. Tässä vaiheessa viimeistään jokainen jääkiekkofani herää ja suuntaa pienen mielensä kohti kaukaloa. Tai no, ainakin sarjataulukon kärjessä olevien fanien mielet.
Jääkiekko. Mutta sehän on vain kasa pelaajia jotka yrittävät lätkiä kiekkoa maaliin. Se on vain peli. Se ei ole vain peli. Se on paljon enemmän. Sen takia lähdetään kaksisataa kilometriä vierasjoukkueen halliin kannustamaan omiaan, vaikka tuloksena olisi häviö. Sen takia käytetään hitosti rahaa lippuihin ja matkoihin ja eletään sitten nuudeleilla loppuviikko. Sen takia lähdetään väsyneenä töistä tai koulusta suoraan hallille huutamaan jengille. Se tehdään rakkaudesta seuraa kohtaan. Seura on paljon enemmän kuin vain seura. Se on ainakin iso osa elämää, melkein myös osa elämäntapaa.
Kesällä muutaman kuukauden odotus, pari viikkoa ennen kauden avausta rakkaan paikallisvastustajan kanssa alkaa jalka vähän täristä. Viikko ennen värinä saavuttaa koko ruumiin ja ajatukset karkaavat tuon tuostakin tulevaan kauteen. Voitetaanko me? Hävitäänkö? Floppaako tuoreet vahvistukset? Loistaako viime kaudella heikosti pelanneet? Loukkaantuuko joku taas koko kaudeksi? Ollaanko ojassa kuten pari vuotta sitten? Tuleeko meistä selvä mestari? Hakataanko kaikki sata nolla vai jäädäänkö rämpimään juoksuhiekassa eteenpäin ja roikutaan viimeisissä naruissa kunnes ne alkavat olla liian ohuita kannattelemaan? Avausta edeltävänä yönä ei nukuta. Seuraava päivä on tuskaa. Tunti ennen peliä ei kestä enää. Minuutti ennen peliä räjähtää.

Jokerit. Stadin ykköset. Minä >> me >> Jokerit. Viime kauden karvas tappio IFKlle ja nyt uusintana koko viime kevät. Suunniteltu viikon sairasloma mahdollisen putoamisen jälkeen. Tai virne korvissa seuraavaan talveen asti. Tää on meidän kevät.
Alkukausi vedettiin ihan nirvanassa. Yksi hävitty ottelu, seittemän voitettua. Kahdeksan pisteellistä ottelua, neljä nollapeliä. En tasantarkkaan muista missä vaiheessa kautta vähän lässähti. Tuli loukkaantumisia, Filppula oli poissa, Eaves oli penkillä. Jouduttiin nostamaan jotain Henritiusta kokoonpanoon. Loppuvaiheessa kautta en oikeastaan kovin innolla seuraillut enää sarjataulukoita sun muita. Talviklassikko. Viime vuonna vaikka perse olisi irronnut ni en olis lähtenyt katsomosta pois, tämä Stadikka vietettiin ensiavussa. Hävittiin molemmat, viime vuonna se ei haitannut mielettömän tapahtuman vuoksi, tänä vuonna se ei vain jaksanut kiinnostaa, halusi vain lämpimään.
Viimeinen runkosarjan kotiottelu hävittiin. Keikuttiin viivan rajalla kuudentena. Kärpät tuli tasoihin. Melkein pakkovoitto Bluesista. Jos Kärpät voittaa ja me hävitään, ei puolivälieriin ole menemistä siltä seisomalta. Voitto tuli. Puolivälierissä HIFKin miehet vastassa. Taas. Pieni pelko viime kevään toistumisesta, mutta suurempi luotto jengiin. Todellakin, tää on meidän kevät. Olin ihmeissäni siitä, miten pessimistisiä ajatuksia mulla oli tulevista pleijareista.

Viime kausi, kuten näkyy.

Janin Playoff-parta 2011

Viime vuonna taisin käydä katsomassa jokaikisen matsin himassa ja vieraissa, vaikken omistanut pleijarikausaria toisinkuin tänä vuonna. Vaikka tänä vuonna en ajatellut mennä kaikkiin vieraspeleihin, lähden silti innokkaammin jullinkaatoon kuin silloin. Yksi elämä, yksi rakkaus, yksi joukkue.

Let the only sound be the overflow

Fresh olo. Hyvä mieli. Väsy. Haikea fiilis johon sekottuu onnea ja rakkautta. Intoa katsoa tulevaan ja malttamattomana odottaa peruskoulun loppumista. Katajaisen kansan Kirjoitukset.

Vietettiin Karkin yllätyssynttäreitä Suskun kanssa Stadissa. Noin kuukauden myöhässä, mutta ei se mitään! Oli ihan mahtavaa ja siitä lähtien ku astu kotiovesta sisään ni on halunnu takas sinne kämppään missä pidettiin ne.

Aamulla herätessä oli katettu kananmunat, pekonit ja tuoreet sämpylät valmiiks pöytään. Oli mukava raahautua suoraan sängystä pöydän ääreen auringonvaloon. Tuli niin kevätfiilis kun seinän kokosesta ikkunasta aurinko lämmitti. Samalla heräs mieletön kunnioitus ja rakkaus mun kavereita kohtaan. Välillä unohtaa miten paljon arvostaa toisia. Oon jotenki vaan niin onnellinen ku mulla on sellasia kavereita joiden kanssa voi lipittää israelilaiset aamukahvit Kalliossa puol kymmeneltä aamulla ja nauraa. Nauraa viimeyön serpentiinipullonpyörityksen takia, nauraa siitä ilosta että aurinko paistaa, nauraa siitä pehmeän sämpylän ja kahvin tuomasta onnellisuudesta ja ennenkaikkea nauraa siks, että on tollaisia kavereita. Kiittää Jumalaa ihan vaan siitä, että sain ne pari tuntia aamusta olla ehkä parhaiden ihmisten ja kahvin kanssa. Kiittää Jumalaa auringonpaisteesta ja sen tuomasta hymystä. Hymyillä parhaasta aamusta pitkään aikaan.

God doesn't give you the people you want, he gives you the people you need. To help you, to hurt you, to leave you, to love you and to make you the person you were meant to be.

Ps. Formulat alko tänään! Ja Play-offeissa IFK vastassa, tää on meidän kevät! 

Den första

At last...

Mun on pitänyt jo pitkään tehä tää blogi. Sainkin valmiiks, tosin nimettömänä. Eli blogin nimi ei ole Suhru, se on tossa toistaseks raakapalana ennekun saan koko ulkoasun valmiiks. 
Aluksi koko blogin tekeminen tyssäsi nimeen. Mikä nimi? Millanen? Mitä kieltä? Miksi? Voisin kehdata väittää, että se tulee olemaa mun suurin haaste.
Joten, kun päätin tehdä blogin vaikkei sitä nimeä vielä olekaan, tuli ulkoasuhässäkkä vastaan. Opettelin nelosella-vitosella koodaamaan html-kielellä sivuja ja ylpeänä väsäilin niitä kun hullu yötä päivää. Nyt ysiluokalla on päässy suoraan sanottuna suurin osa tästäkin taidosta unohtumaan. En tosin tiedä, olisiko siitä ihan loppupeleissä blogin koodaamiseen ollut apua. En ole perehtynyt ollenkaan siihen, millainen blogin html-koodi tai rakenne pitää olla. 

Pari vuotta mietin sitä, että vois tehdä blogin. Se jäi tosin aina ajatuksen tasolle. Lopullinen idea lähti seurakunnan nuortenillassa, kun tuli blogiaihe esiin. Päätin kokeilla. Eihän se ota, jos ei annakaan?

Blogi on 'teemaltaan' varmaankin lifestyle. En omista järjestelmäkameraa tai oikeastaan mitään hyvää kameraa millä voisi valokuvausta harrastaa, joten ensimmäinen ideani ei ole esitellä mitään otoksia täällä. Eikä mulla ole edes mitään kauheen suurta kiinnostusta valokuvaamista kohtaan. Piirrustuksia ehkä enemmänkin, oon aina tykännyt piirtää, ehkä lisäilen niitä sitten tänne.

//EDIT

Itse olen siis peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä ja pääkaupunkiseudulla asuva uskovainen tyttö.  Urheilu on lähellä sydäntä, Jokereiden kausikortti löytyy lompakosta. Ratsastustakin on tullut harrastettua useampi vuosi, nyt se on tosin vähän jääny. Mä oon tunnettu siitä, että tykkään kaikesta tikotikohihihaha-turhuuksista. Mun heikkous on kaikki pienet elukat jotka näyttää säälittäviltä. Oon varmaan niin symppis (tai sitten se on kiva ampua yli kun kaikki muut pyörittelee silmiään), hah.