Would you die for me?

Sekavia ajatuksia. Kiirettä. Riemua ja stressiä lähes yhtä paljon. Mitä tännekin kirjoittaisi, että saisi kaiken selkeästi esille? Lisää jääkiekkohourailua vai perimmäisiä paniikkihäsetyksiä tulevasta aikataulusta? Mitään syvällistä filosofiaa ei saa näin väsyneenä revittyä sieltä sydämen pohjalta. Silti on pakko päästä purkamaan ajatuksia, ennenkuin ne tahmautuvat yhdeksi amerikanraepalloksi sekoittaen samalla todellisuuden ja kuvitelman. Onko se tutkielman palautus kello seitsemän perjantai-aamuna vai olenko nähnyt unta? Ei taida olla. No se tuleva Saksan valtakunnallinen on sitten varmaan myös väsyneiden pienten aivojen omaa tuotosta? No ei tietenkään ole. Mitään en saa tehdyksi, vaikka lista senkun pitenee kevään tullessa. Kokeita kokeiden perään, yritän vakuuttaa itselleni olevani ahkera ja tunnollinen oppilas, enää tää kevät. Tekee mieli levitä lattialle heti kotiovesta sisään päästyäni.

Oon vinguttanut taas Sommertideriä koko päivän. Mieletön fiilis, jullit kesälomalla ja me välierissä. Mahtava 4-0 sarjavoitto eikä niillä mitään saumaa päästä peliin kiinni. Täydellinen romahdus, me ollaan kasassa. Pelataan hyvää kiekkoa 60min. Huima ero toissakauteen verrattuna. Ajatukset katkeilevat, kohta jatkan täysin eri aiheesta. Ei mitään järkeä. Onko missään? Ei, mutta sen jälkeen elämä onkin epämielekästä.

Päässäni soi ainakin kolme eri biisiä samaan aikaan. Nälkäpelin soundtrack, Katajaisen kansan Naulattuna ristinpuulla (luulisin) ja joku puoliksi tuntematon soundi. Asiasta eroon päästäkseni laitoin Katajaisen Kansan Ei luojasta voi erottaa soimaan.
Mieleeni tuli lyriikat Petrus Ahosen Jeesus on täällä nyt-kappaleesta;

"Ikuisen rakkauden tähden sä teit sen kaiken,
en voi sitä ymmärtää,
nyt tiedän, elämän, sain sulta
teit sen kaiken, ja tahdon ylistää "

En tosiaan ymmärrä vieläkään mitä mun puolesta on tehty. Mitä kaikkien ihmisten puolesta on tehty. Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala olis voinu vaan pyyhkästä kaikki ihmiset täältä pois. Sillon kun rupes menee överiks. Jumala olis voinu vaan ajatella, että "ei tästä tullukaan mitään, hävitänpä kaiken". Mut Herra ei tehnyt sitä. Sensijaan, että Jumala olis heivannu kaikki pois, se päätti lähettää oman poikansa puhdistamaa kaikki. Lähettämään Pyhän Hengen matkaan. Kuolemalla syntisten ihmisten puolesta, jotta kenenkään pelastus ei jäis omista teoista kiinni. Kenenkään pyytämättä. Ja kuka olis edes uskaltanu pyytää? "Hei Herra voisitko sä antaa sun poikas kuolla mun puolesta?" Ei varmasti kukaan. En mä vaan tajua, että miten isosta asiasta tässä on kysymys.Jumala oikeesti rakastaa tätä kansaa niin paljon, et on tuonu oman ainoan poikansa maan päälle pelastamaan kaikki. Vaikka Israel käänty kerta toisensa jälkeen Herraa vastaan, palveli epäjumalia, ei totellut Mooseksen lakia. Silti, kaiken sen jälkeen Jumala vaan jaksaa rakastaa tätä ihmiskuntaa. Ihan koko ajan, joka päivä ja joka yö. Toivon ja rukoilen, että joskus tajuun sen asian ja osaan kunnoittaa sitä tarpeeks. En tiiä voiko sitä ikinä oikeesti arvostaa riittävästi, mutta luultavasti enemmän kun mä nyt. En osaa olla niin kiitollinen siitä uhrauksesta ku voisin olla. Se oli todellakin suurin rakkaudenosotus mikä mulle on ikinä tehty, tai tullaan tekemään. Sen suurempaa rakkautta ei voi saada tai antaa. Se, että antaa itsensä ruoskittavaksi ja ristiinnaulittavaksi niiden puolesta, jotka räkii päälle ja häpäisee koko kansan edessä. Sitä ei vaan käsitä. Se on jotain niin suurta. Meijän nuorisopastorilla on pohkeessa iso kuva, jossa Jesus Christ pitelee ristiinnaulitsijaa käsivarsillaan, (jos muistan oikein). Se on yks hienoimmista tatuoinneista minkä oon nähny.

"Now are you willing to lay down your life for your friends?
You're probably willing to lay down your life for your mother
your father, or your best friends
But are you willing to lay down your life for even those that hate you?
I'm going to tell you who did that
The definition of love is Jesus Christ. He is love
The nails in his hands, the thorns in his brow
Hanging on a cross for your sin my sins
That is love he died for you and me while we still hated him
That is love
God is true love, and if you don't know this love
Now is the time to know, perfect love"

Nyt kannan ristiä kaulassani taas vähän enemmän ylpeydellä ja kiitollisuudella.

ja kaipaus repii heikkoo rintaa lähetyssaarnaajan

Kuuntelen taas Florence + The Machinen What the water gave me. Jäänyt soimaan päähän. Se tuo omanlaisen fiiliksensä. Oikeastaan monta fiilistä, jotka vaihtelevat jokaisella kuuntelukerralla. Välillä tulee levoton olo, välillä hymyilyttää, välillä nostalgia nousee pintaan. Nyt kun tuli nostalgiasta puhe, vaihdoin Dingoon.

Otan taskustani kuvan
sinä olet siinä ikuinen
käännyn pois katsomatta taakse
seuraat mua minne menenkin
äänettömin askelin

Dingo. Michael Jackson. Guns 'n roses. Ne kaikki päivät, illat ja yöt kun kuunneltiin kyseisiä bändejä. Kuunneltiin ja haaveiltiin suuria. Mietittiin että entä jos ja kun. Oltiin lähdössä Nykiin, Los Angelesiin ja vaikka minne Neverlandiin. Kun vain oltaisiin oltu nuoria Dingon aikakautena. Tai Rolling Stonesin. Sinä aikana kun musiikki oli vielä hyvää. En väitä etteikö vieläkin olisi, mutta kun tuntuu ettei nykyään tarvitse juurikaan enää osaa laulaa. Pitää olla jotakin erityistä erottuakseen kaikkien idolsvoittajien ja poptähtien seasta. Ääntä saa miksattua paremmaksi, eikä joku laulaja enää kuulosta livenä yhtään siltä, miltä musiikkivideoissa. Rakastan Dingon lyriikoita. Niillä on ihan uusi ulottuvuus. Ne tuovat aina tietyt fiilikset. Jonkin tuntemattoman haikeuden ja kaipuun, ilon ja etenkin sen nostalgian. Toissakesässä oli paljon huonoa, mutta vähintään yhtä paljon hyvää. Päällimmäisenä muistona on tällähetkellä muunmuassa Keravalla riehunut "thriller"-myrsky. Rämmittiin Miran kanssa myrskyssä, joka veti pyörivää rundia siellä täällä, taisi pari trombiakin näkyä ja kuunneltiin Jacksonin Thrilleriä.

Miraa oon tottunut näkemään joka päivä. Tai lähes joka päivä, ainakin joka arkipäivä. Aamulla se rynkyttää seitsemän aikaan ovea ja haluaa sisälle. Aina on päässyt. Okei lähes aina. Tuntuu oudolta ajatella ettei se enää tule ensvuonna. Lähtee sinne Kotkaansa merenkulkuoppilaitokseen 'merimieheksi' oman kuvailunsa mukaan. Musta tuntuu, etten oo kunnolla tajunnu että se oikeesti lähtee. Se rutiininomainen arki menee uusiksi. Ei voi valittaa enää keittiössä kaiken maailman ihmissuhdeongelmista ja maailman vääryyksistä, kuten Älypää kuvavisan sulkemisesta ja kouluun lähtemisestä. Tosiaan, saan selvitä aamuistani ihan yksin. Tottakai ikävä tulee, suurempi ikävä kun ikinä oon osannut kuvitella. Tuntuu hölmöltä ajatella, mutta välillä tuntuu, että sen lähtemisen myötä alkaa uusi aikakausi. Sen verran iso se muutos on.

mä tulen tähän rantaan taas yhä uudestaan
ja heitän veteen kiven joka kuvani musertaa
mä istun iltaan asti vain häntä oottaen
tuo rääsyläinen tietää jotain mitä tiedä en

 

One life, one love, one team.

 

Huh.

 Nyt tää pleijarifiilis todella tarttu. Kylmät väreet menee pitkin selkää. Ensimmäinen peli torstaina Nordiksella. Ei pysty odottamaan, jalka vipattaa. Järjetön postaus, ajatuksen purkua. Innostusta. Kohta myöhässä koulusta. Jännitys nousee pääkopassa. Sekavia ajatuksia. Iloa. Pelkoa. Odotusta. 

"You are here, because you said: 'i believe in this team.' And we will finish what we've started. Today is not about the past, it's not about the future. It's about right now.You are never alone on this team. We are believing in you. You stand up and fight for us."

Revanssin aika.

 

Talvi vie, kevät tuo

Pleijarit. Play Offs. Pudotuspelit. Kevät. Monta sanaa ja ajatusta, yksi iso asia. Tässä vaiheessa viimeistään jokainen jääkiekkofani herää ja suuntaa pienen mielensä kohti kaukaloa. Tai no, ainakin sarjataulukon kärjessä olevien fanien mielet.
Jääkiekko. Mutta sehän on vain kasa pelaajia jotka yrittävät lätkiä kiekkoa maaliin. Se on vain peli. Se ei ole vain peli. Se on paljon enemmän. Sen takia lähdetään kaksisataa kilometriä vierasjoukkueen halliin kannustamaan omiaan, vaikka tuloksena olisi häviö. Sen takia käytetään hitosti rahaa lippuihin ja matkoihin ja eletään sitten nuudeleilla loppuviikko. Sen takia lähdetään väsyneenä töistä tai koulusta suoraan hallille huutamaan jengille. Se tehdään rakkaudesta seuraa kohtaan. Seura on paljon enemmän kuin vain seura. Se on ainakin iso osa elämää, melkein myös osa elämäntapaa.
Kesällä muutaman kuukauden odotus, pari viikkoa ennen kauden avausta rakkaan paikallisvastustajan kanssa alkaa jalka vähän täristä. Viikko ennen värinä saavuttaa koko ruumiin ja ajatukset karkaavat tuon tuostakin tulevaan kauteen. Voitetaanko me? Hävitäänkö? Floppaako tuoreet vahvistukset? Loistaako viime kaudella heikosti pelanneet? Loukkaantuuko joku taas koko kaudeksi? Ollaanko ojassa kuten pari vuotta sitten? Tuleeko meistä selvä mestari? Hakataanko kaikki sata nolla vai jäädäänkö rämpimään juoksuhiekassa eteenpäin ja roikutaan viimeisissä naruissa kunnes ne alkavat olla liian ohuita kannattelemaan? Avausta edeltävänä yönä ei nukuta. Seuraava päivä on tuskaa. Tunti ennen peliä ei kestä enää. Minuutti ennen peliä räjähtää.

Jokerit. Stadin ykköset. Minä >> me >> Jokerit. Viime kauden karvas tappio IFKlle ja nyt uusintana koko viime kevät. Suunniteltu viikon sairasloma mahdollisen putoamisen jälkeen. Tai virne korvissa seuraavaan talveen asti. Tää on meidän kevät.
Alkukausi vedettiin ihan nirvanassa. Yksi hävitty ottelu, seittemän voitettua. Kahdeksan pisteellistä ottelua, neljä nollapeliä. En tasantarkkaan muista missä vaiheessa kautta vähän lässähti. Tuli loukkaantumisia, Filppula oli poissa, Eaves oli penkillä. Jouduttiin nostamaan jotain Henritiusta kokoonpanoon. Loppuvaiheessa kautta en oikeastaan kovin innolla seuraillut enää sarjataulukoita sun muita. Talviklassikko. Viime vuonna vaikka perse olisi irronnut ni en olis lähtenyt katsomosta pois, tämä Stadikka vietettiin ensiavussa. Hävittiin molemmat, viime vuonna se ei haitannut mielettömän tapahtuman vuoksi, tänä vuonna se ei vain jaksanut kiinnostaa, halusi vain lämpimään.
Viimeinen runkosarjan kotiottelu hävittiin. Keikuttiin viivan rajalla kuudentena. Kärpät tuli tasoihin. Melkein pakkovoitto Bluesista. Jos Kärpät voittaa ja me hävitään, ei puolivälieriin ole menemistä siltä seisomalta. Voitto tuli. Puolivälierissä HIFKin miehet vastassa. Taas. Pieni pelko viime kevään toistumisesta, mutta suurempi luotto jengiin. Todellakin, tää on meidän kevät. Olin ihmeissäni siitä, miten pessimistisiä ajatuksia mulla oli tulevista pleijareista.

Viime kausi, kuten näkyy.

Janin Playoff-parta 2011

Viime vuonna taisin käydä katsomassa jokaikisen matsin himassa ja vieraissa, vaikken omistanut pleijarikausaria toisinkuin tänä vuonna. Vaikka tänä vuonna en ajatellut mennä kaikkiin vieraspeleihin, lähden silti innokkaammin jullinkaatoon kuin silloin. Yksi elämä, yksi rakkaus, yksi joukkue.

Let the only sound be the overflow

Fresh olo. Hyvä mieli. Väsy. Haikea fiilis johon sekottuu onnea ja rakkautta. Intoa katsoa tulevaan ja malttamattomana odottaa peruskoulun loppumista. Katajaisen kansan Kirjoitukset.

Vietettiin Karkin yllätyssynttäreitä Suskun kanssa Stadissa. Noin kuukauden myöhässä, mutta ei se mitään! Oli ihan mahtavaa ja siitä lähtien ku astu kotiovesta sisään ni on halunnu takas sinne kämppään missä pidettiin ne.

Aamulla herätessä oli katettu kananmunat, pekonit ja tuoreet sämpylät valmiiks pöytään. Oli mukava raahautua suoraan sängystä pöydän ääreen auringonvaloon. Tuli niin kevätfiilis kun seinän kokosesta ikkunasta aurinko lämmitti. Samalla heräs mieletön kunnioitus ja rakkaus mun kavereita kohtaan. Välillä unohtaa miten paljon arvostaa toisia. Oon jotenki vaan niin onnellinen ku mulla on sellasia kavereita joiden kanssa voi lipittää israelilaiset aamukahvit Kalliossa puol kymmeneltä aamulla ja nauraa. Nauraa viimeyön serpentiinipullonpyörityksen takia, nauraa siitä ilosta että aurinko paistaa, nauraa siitä pehmeän sämpylän ja kahvin tuomasta onnellisuudesta ja ennenkaikkea nauraa siks, että on tollaisia kavereita. Kiittää Jumalaa ihan vaan siitä, että sain ne pari tuntia aamusta olla ehkä parhaiden ihmisten ja kahvin kanssa. Kiittää Jumalaa auringonpaisteesta ja sen tuomasta hymystä. Hymyillä parhaasta aamusta pitkään aikaan.

God doesn't give you the people you want, he gives you the people you need. To help you, to hurt you, to leave you, to love you and to make you the person you were meant to be.

Ps. Formulat alko tänään! Ja Play-offeissa IFK vastassa, tää on meidän kevät! 

Den första

At last...

Mun on pitänyt jo pitkään tehä tää blogi. Sainkin valmiiks, tosin nimettömänä. Eli blogin nimi ei ole Suhru, se on tossa toistaseks raakapalana ennekun saan koko ulkoasun valmiiks. 
Aluksi koko blogin tekeminen tyssäsi nimeen. Mikä nimi? Millanen? Mitä kieltä? Miksi? Voisin kehdata väittää, että se tulee olemaa mun suurin haaste.
Joten, kun päätin tehdä blogin vaikkei sitä nimeä vielä olekaan, tuli ulkoasuhässäkkä vastaan. Opettelin nelosella-vitosella koodaamaan html-kielellä sivuja ja ylpeänä väsäilin niitä kun hullu yötä päivää. Nyt ysiluokalla on päässy suoraan sanottuna suurin osa tästäkin taidosta unohtumaan. En tosin tiedä, olisiko siitä ihan loppupeleissä blogin koodaamiseen ollut apua. En ole perehtynyt ollenkaan siihen, millainen blogin html-koodi tai rakenne pitää olla. 

Pari vuotta mietin sitä, että vois tehdä blogin. Se jäi tosin aina ajatuksen tasolle. Lopullinen idea lähti seurakunnan nuortenillassa, kun tuli blogiaihe esiin. Päätin kokeilla. Eihän se ota, jos ei annakaan?

Blogi on 'teemaltaan' varmaankin lifestyle. En omista järjestelmäkameraa tai oikeastaan mitään hyvää kameraa millä voisi valokuvausta harrastaa, joten ensimmäinen ideani ei ole esitellä mitään otoksia täällä. Eikä mulla ole edes mitään kauheen suurta kiinnostusta valokuvaamista kohtaan. Piirrustuksia ehkä enemmänkin, oon aina tykännyt piirtää, ehkä lisäilen niitä sitten tänne.

//EDIT

Itse olen siis peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä ja pääkaupunkiseudulla asuva uskovainen tyttö.  Urheilu on lähellä sydäntä, Jokereiden kausikortti löytyy lompakosta. Ratsastustakin on tullut harrastettua useampi vuosi, nyt se on tosin vähän jääny. Mä oon tunnettu siitä, että tykkään kaikesta tikotikohihihaha-turhuuksista. Mun heikkous on kaikki pienet elukat jotka näyttää säälittäviltä. Oon varmaan niin symppis (tai sitten se on kiva ampua yli kun kaikki muut pyörittelee silmiään), hah.