Siinä se ongelman ydin tulikin. Jotakin hengellistä. Ei. Ei vaan pysty. Häpeä itseä kohtaan kasvaa sen ajan myötä, mitä enemmän erkaannun Jumalasta. Se on loputon kierre. Yrittää roikkua mukana, mutta tuntuu kaiken olevan jotenkin niin turhaa. Ja silti kaikkeen on yksi syy, joka on samalla niin pieni ja helposti ratkaistava kuin valtava ja ylitsepääsemätön. Määrittelemätön. Tiedän hukkuvani samaan ojaan yhä syvemmälle, silti en saa asiaa korjatuksi. Mitään tehtyä. Itsesäälissä kieriskely ei auta mitään. Miten se suo silti syvenee? Miksi en tee asialle mitään? Miksi annan yhä uudestaan mieleni tyhjentyä ja heittää kaiken taka-alalle. "Nyt tää yks jakso vielä..", "ei, nyt nukkumaan..", "kunhan kotiin pääsen.." Tekosyitä tekosyiden perään. Itteään voi kusettaa. Itelleen voi uskotella vaikka mitä. Se toimii. Hetkeksi helpottaa, kunnes pelottava tosiasia iskee vasaralla takaraivoon. Ihan sama mitä yrität, Jumala tietää sen. Herralle on turha selitellä. Jumala tietää sen noin kolkytäkolme kertaa paremmin kun itse. Ajaudun samaan nurkkaan yhä uudestaan, viimeistään illalla, kun Raamattu odottaa yöpöydällä. Se, josta löytyy kaikki vastaukset. Kaikki lohtu. Teksti, johon voi aina luottaa varmasti. Samalla se myös saa itsensä tuntemaan niin syylliseksi. Niin pieneksi ja säälittäväksi, ettei kehtaa edes avata koko kirjaa. Vai onko sekin vain tekosyy ettei tarvitsisi lukea?
Taannoin Vapiksella nuorisopastori piti jokaperjantaisen "puheensa". Sanasta sanaan en muista, mutta kovaa se kolahti. Mitä enemmän vaihdetaan Jumalan kanssa vietettyä aikaa muuhun, sitä enemmän annetaan saatanalle tilaisuutta johdattaa pois, jotenkin näin. Myönnetään, taisin ottaa liian kirjaimellisesti, mutta sitä kuunnellessani pakokauhu alkoi hiipiä mieleeni. Näiden viikkojen perusteella olen siis luultavasti puolimatkassa helvettiin. Ainoa naru missä roikun, on tällähetkellä Jumalan armo. Luultavasti ja varmastikin monet ovat olleet pahemmassa tilanteessa, mutta silti selvinneet. En tiedä omaa heikkouttani, tietäneekö kukaan, mutta itse tunnen olevani vasten kylmää betoniseinää. Omasta halusta sen ylitsepääseminen alkaa, se tässä varsinainen este onkin. Minä itse. Kuten aina.
Tekisi mieli laittaa jollekin viestiä. Tai soittaa. Tai jotakin. Sitä on tultu tehtyä vähän liikaa. Olisi aika alkaa miettiä omalla päällään. Tehdä asioille jotakin. Ryhdistäytyä, hankkia selkäranka. Osoittaa jotakin elonmerkkiä. Jotakin halua. Oon laamantunut. En pääse eteenpäin. Miksi? Koska en halua! Haluanko? Miksi en sitten edes yritä? Uskottelenko itselleni haluavani vaikka alitajuisesti taistelen vastaan kaikin keinoin. Uskolla Jumalaan voi siirtää pohjoisen luoteeseen. Enkö halua sitä? Enkö halua uskoa? Miksi en? Pelkäänkö menettäväni jotakin, vaikka saisin kaiken? Miksi, miksi, miksi? Loputonta lässytystä mitään tapahtumatta. Oletan tämänkin jälkeen jotakin tapahtuvan, vaikka tiedän ettei tapahtu, koska en tee mitään. Oletan että joku muu tulee ja sanoo mitä pitää tehdä. Kenties tekee puolestani. Sen sijaan että jauhaisin tätä roskaa, voisin vaikka tehdä jotakin. Mitä? Oon neuvoton ja avuton. Ehkä haluan tehdä jotain, mutten tiedä mitä? Tai ehkä en halua. Alan kuulostaa jo hullulta. Päässä lyö tyhjää ja samalla jokainen asia on sekoittunut yhdeksi purkkapalloksi.Well everybody's hit the bottom
And everybody's been forgotten
When everybody's tired of being alone
Yeah everybody's been abandoned
Tekisi mieli huutaa. Huutaa ja heittää jotakin. Ei vain ole ketään ketä heittää. Paitsi jälleen, ympyrän sulkeuduttua, minä itse. Pari haloniskua tässä ehkä jo tarvittaisiin. Karkki sanoi pari päivää sitten, että jotkut pitää vaan nöyrryttää iskemällä ruoskalla. Ei, ei huonolla tavalla. Pelkään, että haluan oikeasti jonkun ruoskivan itseäni. Pelkään mennä Jumalan eteen, joten en mene. Näin vähän aikaa sitten Veijarit, jossa Saku maksoi kympin dokulle, jotta se vetäisi tätä kunnolla turpaan. Olisin itse oikeastaan valmis tekemään saman. Saada kunnolla turpaan. Tulla himaan naama veressä, jalat täristen kivusta niin ettei melkein pääse eteenpäin. Karseeta. Kaikkea muuta kun tervettä. Silti jotenkin oikein. Miten se voi olla? Kun ei ole. Lässynlässynlässynlää.
Itselleni konkratulations tästäkin saavutuksesta.Sä sanot: "Sehän on helppoo, olla vaan."
mut kun oleminenkin on niin kammottavaa,
kaikki ne sanat, ne on sanomatta vielä ja
heikkouden merkit luuhaa tekojen tiellä,
mä en tajuu mitään, mä en ymmärrä ketään, mä en välitä mistään,
on pakko kävellä, mä voin vain kävellä