ja kaipaus repii heikkoo rintaa lähetyssaarnaajan

Kuuntelen taas Florence + The Machinen What the water gave me. Jäänyt soimaan päähän. Se tuo omanlaisen fiiliksensä. Oikeastaan monta fiilistä, jotka vaihtelevat jokaisella kuuntelukerralla. Välillä tulee levoton olo, välillä hymyilyttää, välillä nostalgia nousee pintaan. Nyt kun tuli nostalgiasta puhe, vaihdoin Dingoon.

Otan taskustani kuvan
sinä olet siinä ikuinen
käännyn pois katsomatta taakse
seuraat mua minne menenkin
äänettömin askelin

Dingo. Michael Jackson. Guns 'n roses. Ne kaikki päivät, illat ja yöt kun kuunneltiin kyseisiä bändejä. Kuunneltiin ja haaveiltiin suuria. Mietittiin että entä jos ja kun. Oltiin lähdössä Nykiin, Los Angelesiin ja vaikka minne Neverlandiin. Kun vain oltaisiin oltu nuoria Dingon aikakautena. Tai Rolling Stonesin. Sinä aikana kun musiikki oli vielä hyvää. En väitä etteikö vieläkin olisi, mutta kun tuntuu ettei nykyään tarvitse juurikaan enää osaa laulaa. Pitää olla jotakin erityistä erottuakseen kaikkien idolsvoittajien ja poptähtien seasta. Ääntä saa miksattua paremmaksi, eikä joku laulaja enää kuulosta livenä yhtään siltä, miltä musiikkivideoissa. Rakastan Dingon lyriikoita. Niillä on ihan uusi ulottuvuus. Ne tuovat aina tietyt fiilikset. Jonkin tuntemattoman haikeuden ja kaipuun, ilon ja etenkin sen nostalgian. Toissakesässä oli paljon huonoa, mutta vähintään yhtä paljon hyvää. Päällimmäisenä muistona on tällähetkellä muunmuassa Keravalla riehunut "thriller"-myrsky. Rämmittiin Miran kanssa myrskyssä, joka veti pyörivää rundia siellä täällä, taisi pari trombiakin näkyä ja kuunneltiin Jacksonin Thrilleriä.

Miraa oon tottunut näkemään joka päivä. Tai lähes joka päivä, ainakin joka arkipäivä. Aamulla se rynkyttää seitsemän aikaan ovea ja haluaa sisälle. Aina on päässyt. Okei lähes aina. Tuntuu oudolta ajatella ettei se enää tule ensvuonna. Lähtee sinne Kotkaansa merenkulkuoppilaitokseen 'merimieheksi' oman kuvailunsa mukaan. Musta tuntuu, etten oo kunnolla tajunnu että se oikeesti lähtee. Se rutiininomainen arki menee uusiksi. Ei voi valittaa enää keittiössä kaiken maailman ihmissuhdeongelmista ja maailman vääryyksistä, kuten Älypää kuvavisan sulkemisesta ja kouluun lähtemisestä. Tosiaan, saan selvitä aamuistani ihan yksin. Tottakai ikävä tulee, suurempi ikävä kun ikinä oon osannut kuvitella. Tuntuu hölmöltä ajatella, mutta välillä tuntuu, että sen lähtemisen myötä alkaa uusi aikakausi. Sen verran iso se muutos on.

mä tulen tähän rantaan taas yhä uudestaan
ja heitän veteen kiven joka kuvani musertaa
mä istun iltaan asti vain häntä oottaen
tuo rääsyläinen tietää jotain mitä tiedä en