Talvi vie, kevät tuo

Pleijarit. Play Offs. Pudotuspelit. Kevät. Monta sanaa ja ajatusta, yksi iso asia. Tässä vaiheessa viimeistään jokainen jääkiekkofani herää ja suuntaa pienen mielensä kohti kaukaloa. Tai no, ainakin sarjataulukon kärjessä olevien fanien mielet.
Jääkiekko. Mutta sehän on vain kasa pelaajia jotka yrittävät lätkiä kiekkoa maaliin. Se on vain peli. Se ei ole vain peli. Se on paljon enemmän. Sen takia lähdetään kaksisataa kilometriä vierasjoukkueen halliin kannustamaan omiaan, vaikka tuloksena olisi häviö. Sen takia käytetään hitosti rahaa lippuihin ja matkoihin ja eletään sitten nuudeleilla loppuviikko. Sen takia lähdetään väsyneenä töistä tai koulusta suoraan hallille huutamaan jengille. Se tehdään rakkaudesta seuraa kohtaan. Seura on paljon enemmän kuin vain seura. Se on ainakin iso osa elämää, melkein myös osa elämäntapaa.
Kesällä muutaman kuukauden odotus, pari viikkoa ennen kauden avausta rakkaan paikallisvastustajan kanssa alkaa jalka vähän täristä. Viikko ennen värinä saavuttaa koko ruumiin ja ajatukset karkaavat tuon tuostakin tulevaan kauteen. Voitetaanko me? Hävitäänkö? Floppaako tuoreet vahvistukset? Loistaako viime kaudella heikosti pelanneet? Loukkaantuuko joku taas koko kaudeksi? Ollaanko ojassa kuten pari vuotta sitten? Tuleeko meistä selvä mestari? Hakataanko kaikki sata nolla vai jäädäänkö rämpimään juoksuhiekassa eteenpäin ja roikutaan viimeisissä naruissa kunnes ne alkavat olla liian ohuita kannattelemaan? Avausta edeltävänä yönä ei nukuta. Seuraava päivä on tuskaa. Tunti ennen peliä ei kestä enää. Minuutti ennen peliä räjähtää.

Jokerit. Stadin ykköset. Minä >> me >> Jokerit. Viime kauden karvas tappio IFKlle ja nyt uusintana koko viime kevät. Suunniteltu viikon sairasloma mahdollisen putoamisen jälkeen. Tai virne korvissa seuraavaan talveen asti. Tää on meidän kevät.
Alkukausi vedettiin ihan nirvanassa. Yksi hävitty ottelu, seittemän voitettua. Kahdeksan pisteellistä ottelua, neljä nollapeliä. En tasantarkkaan muista missä vaiheessa kautta vähän lässähti. Tuli loukkaantumisia, Filppula oli poissa, Eaves oli penkillä. Jouduttiin nostamaan jotain Henritiusta kokoonpanoon. Loppuvaiheessa kautta en oikeastaan kovin innolla seuraillut enää sarjataulukoita sun muita. Talviklassikko. Viime vuonna vaikka perse olisi irronnut ni en olis lähtenyt katsomosta pois, tämä Stadikka vietettiin ensiavussa. Hävittiin molemmat, viime vuonna se ei haitannut mielettömän tapahtuman vuoksi, tänä vuonna se ei vain jaksanut kiinnostaa, halusi vain lämpimään.
Viimeinen runkosarjan kotiottelu hävittiin. Keikuttiin viivan rajalla kuudentena. Kärpät tuli tasoihin. Melkein pakkovoitto Bluesista. Jos Kärpät voittaa ja me hävitään, ei puolivälieriin ole menemistä siltä seisomalta. Voitto tuli. Puolivälierissä HIFKin miehet vastassa. Taas. Pieni pelko viime kevään toistumisesta, mutta suurempi luotto jengiin. Todellakin, tää on meidän kevät. Olin ihmeissäni siitä, miten pessimistisiä ajatuksia mulla oli tulevista pleijareista.

Viime kausi, kuten näkyy.

Janin Playoff-parta 2011

Viime vuonna taisin käydä katsomassa jokaikisen matsin himassa ja vieraissa, vaikken omistanut pleijarikausaria toisinkuin tänä vuonna. Vaikka tänä vuonna en ajatellut mennä kaikkiin vieraspeleihin, lähden silti innokkaammin jullinkaatoon kuin silloin. Yksi elämä, yksi rakkaus, yksi joukkue.