Tyhmä saa olla muttei rattijuoppo

Mulla on hyllyssä tasan neljä CDtä. Petrus Ahosen Armo ja James Bluntin kaikki toistaseks ilmestyneet albumit. Ei, odotas. Kyllä multa Nightwishin Lokikirja ja Kotiteollisuuden Kuolleen kukan nimikin löytyy. Kuuntelin niitä viimeksi hmm.. kutosella.

En jaksanut keittää vettä uudestaan joten kahvi kylmenee nopeasti. Whatever, siinä oli liikaa hunajaa jokatapauksessa. Väsynyt meininki. Tyhjää itsensä preppaamista seuraavan perjantain ekaan nuortsiin. Taidan oikeasti vaan jäädä himaan. Mennä ehkä pöydän alle lukemaan Hopea. Vältän ehkä itsesääliin vajoamisen. En pysty keskittymään oikein mihinkään. Sähköisen purkautumisen sijasta koitin kirjottaa vihkoon. Vaivautuneena hinkutin itseäni tuoliin vartin ja sain tuherrettua "i'm a loser, what a joker". Se siitä. Ei se oo ikinä ollut mun juttu. Paitsi nelosella, kun heppavihossa luki että Harjasin tänään Kasperkullan kunnolla se on maailman ihanin poni ja tipuin eilen Muffilta koska menin ilman satulaa jeejeejeejee. Hah!

Sorruin kesällä dokailemaan. Vähän liikaakiin. Kesän viimeinen dokausreissu päättyi skootterilla kosteaan ruohikkomäkeen ryssimiseen. Ei, ei käynyt pahemmin. Tulipahan taas vaan sekin tehtyä ja koettua. Hitusen kirkasta juoneena oli ihme että tajusin edes sen kypärän ottaa. Nojaa. Sain siitä ihan tarpeeksi kurinpalautusta kaverilta. Hyvähän se vaan on että joku välittää. Joo, tästä(kin) tuli kerrottua facebookin välityksellä nuorisopastorille. Aamulla darran lisäksi oli niin mukavaa katsella lähetettyjä viestejä ja paniikissa tajuta ettei niitä saa enää sieltä pois. Eikä tapahtunut ollut edes eka kerta. Tämä sama naama pitäis kohdata perjantaina Tiksin vapiksella. Sen puolesta varmasti voisin kävellä muina miehinä sisään miettimättä mitään. Mutta kun oma pää ei sitä salli. Nolaan itseni tavalla tai toisella lähes joka päivä. Ikinä en silti ole hävennyt itseäni niin paljon kun noina hetkinä. Kun tajuaa mitä päässä on taas liikkunut. Olisin saman tien valmis lähteen Turkuun ja jäämään sinne. 

Vaihtoehto aa olis siis olla menemättä, kerätä ehkä omia niskanikamiaan takapihan kukkapenkistä, mutta mitä se ratkaisisi? Mä oon todellakin tottunut pakenemaan ongelmia ja jättää ne puolitiehen. Se on totta kun Karkki sano että kohtaa pelkos ja marssi sinne. Sekavia fiiliksiähän siitä tulee. Kehtaanko hymyillä? Oonko mä ansainnut luvan hymyillä? Kohtelen toisinaan liian ankarasti itseäni. En tiedä voisiko sitä kaksinaismoralismiksi jopa väittää (tais mennä väärin sana muuten.), mutta jos joku oma kaverini tulisi kertomaan omista samanlaisista kokemuksistaan. Sanomaan ettei pysty, että haluaa vain vajota maan alle. Sanoisin että hei keep your head up, virheitä tapahtuu. Jumala on armo. Jumala antaa anteeks kun sitä oikeesti pyytää. Se ei ole maailmanloppu. Siitä pitää vaan ottaa oppia. Mitä ihmettä, oon toistanut samaa pari vuotta, millon enemmän, millon vähemmän. Silti sama virhe toistuu. Kun oon maassa, en sano itelleni peilin edessä että pää pystyyn, hurmuri, kyllä se tästä. Ei, mä menen sinne, näytän kieltä ja sanon että miten kehtaat. Laita nyt se säkki päähän ja syö multaa. Ei, ei, ei. 

Alotan kolmannen kappaleen samasta jauhannasta. En osaa pyytää Jumalalta anteeks. Se on vaikeeta. Ei pidä luvata jos ei pysty pitämään sitä mitä on luvannut. Haluaisin luvata, luvata koko sydämestäni ettei se toistu. On musertavaa tajuta etten pysty lupaamaan sitä. 

Rukoilen siis. Rukoilen että saan rohkeutta mennä sinne. Jos se tuntuu liian vastenmieliseltä, ehkä en vain mene sitten. Ehkä pohja jolla seison ei murru siitä etten mene nyt, mutta ensikerralla onkin helpompi lähteä. Luotan Isään. Luotan siihen, että jos rukoilen, se kuullaan.

Hyvin väritön setti, jälleen kerran.